Enää kolme päivää, ennen kuin pitäisi palata koulun penkille. Toisaalta odotan innolla, että saan vihdoin jotain tekemistä, toisaalta minua ahdistaa. Olen lähiviikkoina kyseenalaistanut monta kertaa valitsinko sittenkään oikeaa alaa itselleni. Oikeustiede kyllä kiinnostaa, mutta en tiedä kestääkö pääni sitä pänttäämistä, mitä tenteistä läpi pääseminen vaatii. En ole koskaan erityisemmin viihtynyt koulukirjojen parissa. Lukiossa aloitin kokeeseen lukemisen aina koetta edeltävänä iltana. Edes yo-kirjoituksiin en jaksanut lukea muutamaa päivää enempää. Ihan hyvin minä silti pärjäsin. Kirjoituksista tuli pari L:ää, E ja pari M:ää (kolmas L jäi pisteen päähän, perkele) ja päättötodistuksen keskiarvokin oli 9:n paremmalla puolella. Valitettavasti yliopistossa ei yhtä vähällä vaivalla menesty. Tuhannen sivun tenttialuetta ei mitenkään pysty lukemaan saati omaksumaan yhdessä illassa, vaan tenttiin valmistautumiseen pitäisi uhrata monta viikkoa. Ahdistustani vain pahentaa se, että kaikki opiskelukaverini tuntuvat oikeasti aloittavan lukemisen ajoissa ja istuvan joka päivä kirjaston lukusalissa pänttäämässä sillä aikaa, kun minä keksin tekosyitä siirtää aloittamista vielä parilla päivällä ja poden huonoa omaatuntoa saamattomuudestani.

Olen yrittänyt miettiä, mitä minä haluaisin opiskella, jos en opiskelisi oikeustiedettä. Toistaiseksi en ole keksinyt yhtään varteenotettavaa vaihtoehtoa. Luovat alat, kuten esimerkiksi sisustussuunnittelu, sisustusarkkitehtuuri ja arkkitehtuuri ovat aloja, joilla todennäköisesti viihtyisin. En kuitenkaan usko, että minulla olisi edellytyksiä päästä opiskelemaan mitään edellä mainituista. Nimittäin, vaikka minulla jonkin verran taiteellista lahjakkuutta onkin, en ole riittävän lahjakas. Joku sellainen ala, missä pääsisin käyttämään mielikuvitustani ja tekemään enemmän käytännön töitä teorian pänttäämisen vastapainoksi, voisi joka tapauksessa sopia minulle.

Äh, miksi kaiken täytyy olla niin vaikeaa? Miksi en vaan osaa olla tyytyväinen, että pääsin opiskelemaan juuri sitä, mitä halusin? Tekisi niin kovasti mieli vaan pakata laukkuni ja lähteä muutamaksi kuukaudeksi jonnekin kauas pois selvittämään ajatuksiani. Tuskin minä sitä kuitenkaan teen, vaikka periaatteessa mikään ei minua estäisi. Ensinäkin minulta puuttuu vaadittava rohkeus ja spontaanius ja toiseksi tiedän, että se olisi vain tapa paeta ongelmiani sen sijaan, että yrittäisin ratkaista ne.